Ensimmäiset lemmikit, esittely: Akaattikotilot

Ensimmäiset lemmikkini ikinä perheessämme olivat akaattikotilot. Niitä oli pikkuveljieni tarhassa akvaarion ohella maskotteina kaksin kappalein, nimiä en enää muista. Niiden oltiin sanottu tulleen tarhalle omenakuorman mukana, ja kuulemma ne olivat sitä lajia jota Ranskassa kokataan ja syödään. Lajin nimeä ei silloin tiedetty, ne oli vaan "etanoita." Hoito ei ollut vaikeaa: terraario, esim. faunaboksi tai pienille karkkilaatikko asumukseksi, multaa pohjalle, kosteutta ja ruoaksi kurkkua ja salaattia. Kalkinlähteeksi jauhettua kananmunankuorta. Tarhan kotilot olivat meillä hoidossa joskus noin viikon, ja kun olin hoitanut kotilot tunnollisesti, sain itsellenikin neljä pientä kotiloa, näiden tarhan kotiloiden jälkeläisiä. Vuotta en enää edes muista, joskus 1990-luvun loppua tai 2000-luvun alkupuolta varmaankin.

Pienet kotilot saivat nimekseen Katri, Vellu, Vallu ja Kurkkaus. Sukupuolitetut nimet, vaikka tiesin jo silloin että kotilot ovat hermafrodiitteja. Kyllähän niiden olot olivat kurjat verrattuna nykytietämykseen. Ihan liian pienet terrat, ruoka yksipuolista ja kalkinlähdekään ei se paras. Kotilotieto oli kuitenkin tuolloin tiukassa, sillä nettiä ei käytännössä ollut käytettävissä ja ainoat tiedonlähteet olivat tarhan tädit kotiloineen sekä kirjastosta lainattu kotilokirja, jossa kylläkin kuvailtiin joidenkin pienten (Helix-suvun?) kotiloiden kasvatusta ruoaksi suuressa kasvattamossa. Kotilot kuitenkin pysyivät hengissä ja lisääntyivät vähän liikaakin. Lopulta kotiloita oli kaikilla naapureilla, kavereilla ja sukulaisilla ainakin yhdessä välissä.

Kotona ollessa kaksi kotiloista koki karun kohtalon. Kurkkaus vain vetäytyi kuoreensa eikä enää kylvyistä huolimatta noussut sieltä. Hautasimme sen takapihalle. Vellun kohtalo oli monimutkaisempi, sillä kellarimme tulvi ja kotiloiden karkkirasia-asumukset nousivat tulvaveden mukana korkeammalle kelluen. Jotenkin Vellun asumus kai kaatui ja upposi (se asui yksinään, sillä se oli pienempi ja muuten Katri ja Vallu rohmusivat kaiken ruoan), ja Vellu hukkui. Äitini huomasi että mielenkiintoni kotiloiden pitoon ei ollut enää vuosien jälkeen entisellään, joten Katri ja Vallu lahjoitettiin Kukka- ja eläinpuisto Escurialiin jossa ne yhä elävät lukuisten jälkeläistensä kanssa.

 

Valitettavasti sen aikaisia valokuvia ei kotiloista ole, sillä ikivanha filmikameramme ei osannut kuvata niin pieniä kohteita (vaikka kotilot jotain 10 senttisiä olivatkin). Kaikki niistä julkaistavat kuvat on otettu niiden uudessa kodissa.