Olen aina ollut enemmän lintuihminen, mutta kun asuimme paritalossa, äitini ei antanut hankkia lintuja, sillä ne olisivat saattaneet meluta naapureita häiritsevästi. Kaikki lemmikkivaihtoehdot oli käyty läpi, ja mikä tahansa elätti olisi kelvannut. Rotat olivat jyrsijöistä se ehdoton ykkönen ja vaikka kavereilla oli gerbiilejä, hiiriä ja kaneja, ne eivät valloittaneet kuten rotat älykkyydellään ja puuhakkuudellaan.
Niinpä pitkien suostuttelujen jälkeen meille saapuivat kaksi pienenpientä nimetöntä rottavauvaa jotka saivat nimikseen Minttu Ilmatar ja Nella Loviisa. Hitsi että ne olivatkaan pieniä ja ihania! Molemmat elivät meillä noin 2 vuotta, eli keskimääräisen rotan eliniän verran.
Minttu ja Nella rohkaisivat rottakäsitystä, ja vaikka ne luultavasti tulivatkin ruokakasvatuksesta eivätkä olleet niitä maailman kesyimpiä tapauksia, niiden kanssa oppi totisesti kuuntelemaan eläimen omaa tahtoa ainaisen alistamisen sijaan. Tai sitten itse en vain vaadi rotilta niin paljon, sillä ymmärrän että ne eivät ole samanlaisia sylilemmikkejä kuin vaikka koira. Rotta tulee syliin kun itse haluaa, ja viihtyy niin kauan kuin itse mielii. Jos sen vain kaappaa syliin, se ei välttämättä pysy siinä kovinkaan kauaa. Itse ainakin tykkään paljon enemmän siitä, että eläin tulee itse luokse, kipuaa syliin ja menee huppuun pienille torkuille, kuin että ottaisin tylsistyneen eläimen syliin ja se pysyisi siinä vain tylsyyttään tai koska sillä ei vaan ole muuta vaihtoehtoa.
Minttu (edessä) ja Nella (taustalla) sohvalla jaloittelemassa. Rotat saivat juosta päivittäin noin tunnin vapaana huoneessani ja välillä käytiin tutkimassa olohuoneen sohvaakin.
Mutta kuten kaikki aikanaan, myös Minttu ja Nella ajan mittaan menehtyivät. Se oli kieltämättä erittäin kova pala. Siitä seurasi myös useiden vuosien rotaton jakso, sillä äitini oli allergisoitunut rotille (eikä asiaan varmaan vähiten vaikuttanut puurunkoinen häkki, joka imi itseensä virtsan tehokkaasti).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti